Peilaamista Kyllikki Villan ajatuksiin

Olen lukenut ihan uudella ajatuksella ja uudella mielellä Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjan. Se on päiväkirja hänen matkastaan Etelä-Amerikkaan ja takaisin rahtilaivalla, 71-vuotiaana. Voin suositella lukemiseksi, ja muitakin hänen matkakirjojaan! Jotkut lausahdukset pistivät mut ihan tosissaan pohtimaan omia matkojani, etenkin nyt kun mulla on vain matka eikä mitään mihin palata. Siispä tässä niitä kohtia, jotka herättivät minussa jotain, ja oma ajatukseni perään. Ja mua ärsyttää että kappalejaot ei pysy kun lukeminen on sekavaa kun kaikki on yhdessä pötkössä!!!

 "Mutta mitä minä nyt siis en näe? Kyllä minä näen pohjimmaisen turhamaisuuteni, syvimmän turhamaisuuteni, joka saa minut lähtemään näille matkoillekin, että minua ihailtaisiin ja ihmeteltäisiin. Vaikka kyllä nämä matkat ovat auttamatonta vaihtelunhalua, pois rutiinista, ja sitten ne ovat protesti paikallaanolevaa elämää ja rahan ja omaisuuden keräämistä vastaan."
 "Tätäkö minä aina haluan, vai luulenko että tulee jotain ihmeellistä? Ja mitähän ihmiset luulevat minulla olevan näillä matkoilla, mitä ne luulevat minun kokevan, kun lähden aina uudelleen?"

En oikein osaa samaistua noihin teksteihin, paitsi vaihtelunhaluun, mutta oikeastiko joku matkustaa siksi että häntä ihailtaisiin? Suurinta osaa matkoilla tapahtuneesta ei tule koskaan kerrotuksi kenellekään, tai näytettyä kuvia paitsi pieni osa ladattuna Facebookiin ja sieltä ne katsoo kuka katsoo. Toisaalta, kyllähän sitä postaa sellaiset jutut ja kuvat, joiden ajattelee muitakin kiinnostavan sen lisäksi että ne tietysti ovat tärkeitä itselle. Onko se siten sitä turhamaisuutta? Samalla logiikalla jokainen mitään someen postaava on turhamainen enkä ole tuota mieltä. Ehkä en vain saa kiinni oikeasta ajatuksesta tuon takana. Sitä en kyllä koskaan ajattele, että mitä muut luulevat mun kokevan matkoillani, enkä luule mitään muidenkaan matkoista. Monesti tulee mieleen että se ja se asia pitää sitten kirjoittaa tänne, mutta monta niistä unohtuu enkä viitsi juuri muokata sitten kun olen jo tekstin julkaissut.

 "On aika ihanaa ja helppoa olla vanha nainen, jos vielä jotenkin pärjää."

Enpä vielä tässä 44 vuoden iässä tuohonkaan samaistu, mutta oli pakko kirjoittaa tuo kun aloin hymyillä itsekseni sitä lukiessa! Sitä odotellessa, ja toivon että aikanaan yhdyn tuohon! :)

 "Mutta en minä löydä mitään mielenkiintoisia paikkoja, en löydä postikortteja, lopulta en löydä paikkaa jossa olen ollut enkä paikkaa mistä bussi lähtee - miten tällainen ihminen lähtee maailmalle!" "Pitää löytää bussi, ja pahinta on, että kaupungissa pitää löytää sama bussi että pääsisi takaisin."

Se on jo varmaan tullut selväksi, ettei mulla ole pätkääkään suuntavaistoa, enkä usein erota edes oikeaa ja vasenta toisistaan. Voisi siis ajatella että miten ihmeessä olen itsekseni pärjännyt ympäri maailmaa. Kaikenlaisiin mielenkiintoisiin paikkoihin olen kyllä päätynyt vaikka monesti kävellessäni sinne tänne päädyn johonkin sivukujille narkkareiden tai kodittomien kanssa. Muilta voi tietysti kysyä ohjeita, mutta välttämättä yhteistä kieltä ei ole. Hyvä vinkki eksyneille matkaajille; kaikkialla hotellien respat puhuvat yleensä englantia joten jos löydät hotellin, käy sieltä kysymässä missä olet tai ohjeita minne olet matkalla. Kiitokseksi avusta ostan yleensä juoman tai postikortin tmv.

 "Nyt on semmoinen tunne etten voi keskittyä yhtään mihinkään. On taas kello viiden kriisi."

Mitäpä muuta tähän voisi sanoa kuin että näitä hetkiä tulee, pidemmillä reissuilla. Viikossa ei ehdi vielä kehitellä aikataulua kriiseille. :D

 "Vähän yli viisi. Ehkä olisi syytä syödä päivällinen sosiaalisista ja psykologisista syistä... Mutta tämäkin on teennäistä ja järjetöntä tämä minun kaiket iltapäivät ja illat yksin olemiseni. Ei tämä nyt mitään kovin syvällistä oloa ole. Onhan se tietysti jonkinlaista yksinolon sietämistä, mutta pitäisi olla jotain enemmän."

Koska olen ERITTÄIN introvertti, yksinoleminen ei ole sietämistä vaan parasta maailmassa. Mutta olen tätä miettinyt paljon viime aikoina. Tässä talossahan lähes kaikki tuntevat toisensa, paitsi minä en tiedä kuin muutaman nimen. Moni viettää aikaa seurassa tuolla pihalla mutta itse en oikeastaan koskaan osallistu. Menen ulos lukemaan kun ei juuri kuulu ääniä = siellä ei ole montaa ihmistä. Ei, en ole ujo enkä arka (enkä todellakaan hiljainen), mua ei vain kiinnosta. Tai oikeastaan ei vain tule mieleen, jos joku pyytäisi olisin heti valmiina lähtöön! Nyt kun olen saanut levättyä pari kuukautta, voisi tässä asiassa vähän aktivoitua. Moni käy autolla esim. Fuengirolassa vähän väliä, mutten ole kertaakaan kysynyt pääsisikö yksi liftari kyytiin. Ennemmin lähden yksin bussilla ja harhailen sinne tänne ja katson mihin päädyn, eli eksyn, tällä kertaa. Taidan ottaa tavoitteeksi että viikon sisään olen lyöttäytynyt jonkun matkaan JONNEKIN. En ole edes yhdessäkään tämän kylän baarissa käynyt! Kirjoitin tätä tekstiä kahdessa osassa ja kävin välillä ulkona lukemassa, siihen aikaan kun tuossa etupihalla monesti on porukka. Ja tietysti nyt siinä ei ollut ketään! :D

 "Tämä on niitä yksinolon aallonpohjia, jolloin tuntuu että jos minä en ole kenellekään olemassa, jos tällä hetkellä kukaan ei kysele minusta eikä ajattele minua, olenko minä olemassa?... Mutta tämä laiva...on minun yksinäisyyteni paikka, ja vaikeinta minulle on se, ettei ole mitään yhteyslankoja mihinkään päin. Minun on vaikea ajatella olevani olemassa ilman joitakin ihmisiä, joille minä ehkä jotain olisin."

Hassua ajatella, että jonkun PITÄISI kysellä mun perääni, mutta näin some-aikana ei sille varmasti ole tarvetta. Ja kyselee se isosisko aina joskus mun perääni. ;) Silti koen olevani olemassa vaikkei kukaan mua ajattelisi. En usko että kaikkia ihmisiä joku ajattelee joka hetki muutenkaan. Tilanne olisi varmaan toinen jos ei olisi mitään yhteyksiä siskoon ja kavereihin viikkokausiin, tai jopa kuukausiin. Mun kohdalla tosin menisi todennäköisesti aika pitkään ennen kuin se alkaisi vaivata mua... Ekalla Australian reissulla viivyin pari kuukautta ja soitin sieltä kerran. :D Tosin sähköpostia tuli kyllä kirjoitettua.

 "Ja silloin kun on syvästi yksin jonkin tällaisen asian kanssa, siinä kai sitä sitten koetellaan. Kotona löytyy aina joku jolle äkkiä soittaa, mutta matkalla niissä tilanteissa on yksin. Se on ehkä matkan idea. Itsensä koetteleminen."

Mulla kun tämä "minä itte"- vaihe ei ole koskaan mennyt ohi niin aika harvoin omissa asioisa pyydän kenenkään apua. Omillani olen ollut omasta valinnastani, eikä sitä voi kiistä etteikö koskaan olisi niitä hetkiä jolloin se rassaa. Matkalla se myös joskus rassaa, lähinnä siksi että kaikki on omalla vastuulla. Kaikki asiat pitää itse selvittää ja hoitaa. Niin paljon kuin pidänkin matkan suunnittelusta, joskus olisi kiva että joku muukin tekisi jotain. Tai kun väsyttää, joku sanoisi että lepää hetki, minä järjestän. Lämmittäisi kun paleltaa, kävisi kaupassa kun omat jalat on kipeät ja rakoilla kaikesta kävelystä jne. Ei mulle silti matkan idea ole koettelemukset ja niistä selviytyminen, vaan kokemukset. Ja koska haluan aina nähdä uusia paikkoja. Ja koska en voi olla paikoillani.

 "Rudi (toinen matkustaja, toim. huom.) sanoo avoimesti, tuolla kannella kun puhutaan, että hänellä on matkalla kotiin ikävä ja kotona matkalle ikävä. Minä sanoin hänelle: se on hyvä, niin pitääkin olla. Kaipuu pitääkin olla." "Olen yhdellä matkalla ja kaihoilen toisia - hullu ihminen."

Kaipuuta mullakin on, mutta ei oikeastaan ikinä kotiin! Kaipuu on aina uusiin paikkoihin ja kokemaan uusia asioita. Toissakesänä kiertelin kuukauden ympäri Eurooppaa ja kun koti lähestyi, mulle alkoi iskeä suorastaan pakokauhu. Ajatuksena oli vain EI EI EI!!! En tahdo, haluan kääntyä takaisin! En muista koskaan poteneeni varsinaista koti-ikävää. Tuo jälkimmäinen lainaus siis osuu erittäin hyvin. Taisin syntyä nomadiksi. ;)

 "Herbert tosin juuri sanoi, että mitään ei pidä toistaa eikä pidä yrittää kokea samaa uudelleen, että samaan virtaan ei voi astua - sehän on ihan totta. Puhuttiin nimenomaan paikoista ja matkakokemuksista."

Tjaa... kyllä olen joissain paikoissa saanut saman kokemuksen ja tunteen uudestaan. Mutta onko siinä jotain vikaa että samassa paikassa saa aina uuden kokemuksen? Sehän on just aivan huippua että vaikka kuinka monta kertaa olisi käynyt jossain, löytää siitä edelleen jotain uutta!

Oho, tulihan pitkä teksti. Kiitos ja anteeksi niille jotka tähän asti jaksoi. Tähän lopuksi vielä kirjan aika viime sivuilla ollut lausahdus, vaikken kyseistä aineta käytäkään. Sen sijaan naistenpäivän kunniaksi otan vähän sangriaa. ;)

"Viluttaa, täytyy ottaa konjakkia."